Ensinnäkin sanon nyt että kirjoitan tätä oman itseni vuoksi, en siksi että haluaisin naiivisti "jakaa tarinaani". Kirjoittaminen on ollut mulle aina tällanen henkireikä, vaikken muksuna ikinä mitään päiväkirjaa pitänytkään. Lähinnä kirjoitin ylös ajatuksia ja runoja aina kivuliaina hetkinä. Kirjoittamani runot ym. on aikoja sitten hävinneet ties minne. Tällä tavalla bloggaamalla ainakin löydän tekstini sitten jatkossakin.
Mulle on aina tuntunut helpolta siirtää ajatuksia ja tunteita paperille. Näin ne kiusaavat ja surraavat mietteet saa siirreetyä pois sieltä sekavasta, nuoren naisen päästä ja niihin mietteisiin on helppo palata myöhemmin, kun on aikaa ja pystyy funtsimaan asioita kunnolla ja järjellä.
Ja viime vuodet on ollut niin täynnä kaikkea shaibaa että nyt viimeistään on pakko purkaa tuntoja, alkaa olla vähän niinkuin kovalevy meikäläisellä täynnä. Siksi aloitin kirjoittamaan vuosien takaisista asioista, menneisyydestäni, jotta saisin kunnolla asiat ja ajatukset järkättyä siitä hetkestä eteenpäin, kun ensi kertaa tunsin olevani hajalla, särki.
Edellisessä postauksessa jäin siis hetkeen, jolloin vihdoin myönsin olevani sairas. Jep, bulimia, anorexia ja ortorexia. Niin ja masennus sekä ahdistuneisuus.
Joulu meni ja vuosi vaihtui uuteen, elettiin talvea 2009. Opettelin pikkuhiljaa uudelleen syömään ja helmikuun lopussa jaksoin jo lähteä lappiin lumilautailemaan. Lopetin koulun siellä toisessa kaupungissa ja palasin vanhempieni luokse. Muutto takaisin kotiin tuntui turvalliselta niin minun kuin läheistenikin kannalta. Näin saisin apua aina kun vain tarvitsisin sitä.
Maaliskuussa sain töitä kaupan kassalta ja arki tuntui alkavan sujua pikkuhiljaa. Sairastelin paljon, sillä syömishäiriö eli aliravitsemus oli vienyt kaiken vastustuskykyni. Vähitellen aloin jaksaa taas koko päivän ilman päikkäreitä. Kesää kohden fiilis hieman parani, poikakaverikin selviäisi intistä vain puolella vuodella ja pääsisi kokonaan irti kurkkusalaatti-väristä juhannuksen jälkeen. Silti olin edelleen hukassa. En tiennyt mitä halusin tehdä syksyllä, saati mitä haluaisin tehdä isona. Mulle on aina ollut liiankin tärkeää, että aina pitää olla suunnitelma, mieluiten jopa kymmeneksi vuodeksi eteenpäin. Jos en tiedäkään, missä olen kolmen vuoden päästä, iskee aivan hirveä paniikki. Ajatus siitä, etten voisi ennalta valmistautua tulevaan, on kauhistuttava. Jep, nykyään tunnistan itsessäni perfektionistin lisäksi kontrollifriikin piirteet.
Siis hain taas opiskelemaan. Kävin kesällä pääsykokeissakin, yritin nyt kotikaupunkini ammattikorkeaan. Ja myöhemmin kesällä postiluukusta tipahti kirje: sinut on hyväksytty opiskelemaan. Hienoa! Nyt tiesin mitä tekisin seuraavat neljä- viisi vuotta!
Tuli jälleen syksy ja koulu alkoi. Alku oli todella innostava, vaikkei ala ollutkaan sitä, mitä olin kuvitellut. Innostus jäi kuitenkin lyhyeksi. Opiskelujen tahti oli liian kova, rima oli aivan liian korkealla ja stressi toi mukanaan taas masennuksen. Ja paniikkihäiriön. Hakeuduin omatoimisesti lääkäriin, pyysin apua ja anoin päästä jollekin psykiatrille. Tiesin että en pääsisi tästä paskakierteestä ikinä eroon, jos en nyt toimisi. En jaksanut enää elää masennuksen kanssa.
Löydettiin kilpirauhasen vajaatoiminta. Tämä selitti osaksi minulle epätyypillisen väsymyksen ja syvän masennuksen. Sain myös mielialalääkkeet, joista selvisi aika nopeasti, että ne olivat minulle vääränlaiset. Masennus vain paheni ja tuolloin haaveilin ensimmäistä kertaa luovuttamisesta, pois nukkumisesta. Lääkkeet vaihtoon.
Tuolloin alkoi taisteluni hoitoon pääsemisestä ja tätä sotaa olen käynyt nyt lähemmäs kaksi vuotta. Vieläkään en siis ole saanut kaipaamaani apua. Yli vuoden kestänyt taistelu on ollut uuvuttavaa, on edelleenkin. Hoitohistoriani on täynnä hoitovirheitä, vääriä lääkkeitä, vääriä diagnooseja ja vittumaisia hoitajia on löytynyt joka lähtöön...
MINÄ, KONTROLLIFRIIKKI
Syömishäiriölläkin pyrin kontrolloimaan itseäni, syömistäni ja ulkonäköäni. Kaikkien lankojen on oltava tiukasti käsissäni, kaiken on oltava hallinnassa. Minun on voitava hallita ja kontrolloida kaikkea. Ja jos en pystykään siihen, hajoan. Elämän kudelmastani karkaa yksi lanka, ja kaikki on pielessä. Minulla ei ole ollut haaveita, kesti kauan ennenkuin uskalsin alkaa haaveilla. En haaveillut, koska en halunnut pettyä, haaveet eivät toteutuisi. Sen sijaan kehitin haaveistani tavoitteita. Joka päivä oli suoritus, suoritin elämää kohti tuota maaliviivaa, tavoitetta. Ja niin hölmöä miltä se kuulostaakin, tavoitteenani oli, että sitten vanhana kun kuolen, hautajaisissani olisi lapset lapsenlapsineen kunnioittamassa muistoani. Ei, tavoitteenani EI ollut kuolla. Tavoite oli tämä:
Opiskelen. Opiskelen itselleni ammatin, jotta saan kunnollisen työpaikan. Hyvä työ takaa toimeentuloni, jotta voin elättää itseni ja tulevaisuudessa perheeni. Työn pitää olla mielekästä, jotta jaksan tehdä sitä eläkeikään asti, jotta kun jään eläkkeelle, minulla on silloinkin toimeentulo ja mahdollisuus elää. Eläkkeltä sitten siirrynkin maan multiin, perintökin tulee jättää.
Niinpä, JÄRJETÖNTÄ!!! Varsinkin kun nyt katselen tuota kaikkea tässä tietokoneen näytöllä, tajuan kuinka pahasti olin hukassa. Vittu mitä paskaa..! Olin suorittaja, olen ehkä joissain asioissa pikkuisen edelleen. Olin kamala kontrollifriikki, nykyään opettelen tuosta pahasta tavasta eroon.
Olin perfektionisti, mutta nyt alan ymmärtää virheiden arvon elämässämme. Jokainen tehty virhe on arvokas, opimme virheistä. Piirtäessäni ajattelen nyt, että "virhe", epätasainen viiva, on esteettisesti mittamattoman arvokas. Ei niitä virheitä pidä pelätä. Itseasiassa, mitä virheet edes ovat? Milloin tiedän tehneeni virheen, tehneeni "väärin"?
Onko edes olemssa virheitä?
Ei, minulle niitä virheitä ei taida olla enää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti