Taustalla oli vain haave kauneudesta

Syntynyt 80-luvun loppupuolella.

Perhe ja arvot normaalit, terveet. 

Silti jokin menee pieleen ja ns. hyvän perheen lapsi hajoaa. 

Ekan kerran muistan masentuneeni joskus teini-iässä, about 15-vuotiaana. Syy silloinen poikaystävä, joka sattui olemaan manipuloiva, itsetuhoinen, narsistinen ja muutenkin häiriintynyt. Itse olin nuori, naiivi ja ajattelin, että jos vaan rakastan ja halaan tarpeeksi, niin tuo toinenkin oppii rakastamaan. Väärin! Suhde oli todella sairas ja hain tuolloin ensimmäisen kerran apua psykiatrilta. Apu vaan ei tuntunut riittävältä, tunsin että minusta ei välitetä, että olen duuniinsa vittuuntuneille lääkäreille vain yksi tulonlähde lisää. Lisäksi lääkärini vaihtui aika moneenkin kertaan, syynä ties mitkä "mä vaan en koe, että voisin enää auttaa sua mitenkään" eli mitään hyvää ja luotettavaa hoitosuhdetta ei ikinä syntynyt. Lopetinkin terapian samoihin aikoihin tuon seurustelun kanssa. Yli vuoden kestänyt henkinen ja fyysinen hyväksikäyttö, syyllistäminen, pahoinpitely ja raiskaukset jätti syvemmät haavat kuin silloin osasin kuvitellakaan. Ja noita parantumattomia arpia olen kantanut mukanani ja niistä on kärsinyt myös kaikki myöhemmät parisuhteeni. En vain nähnyt sitä silloin. En tiennyt silloin, miksi läheisyys tuntui pahalta, miksi seksin jälkeen olo oli kuin raiskatulla. Anteeksi siis kaikille exille, vika ei ollutkaan teissä. Tiedän sen nyt.

Oli siis luonnollista että tuon ensimmäisen seurustelukokemuksen jälkeen olin pitkään itsekseni ja väitin vihaavani kaikkia miehiä. Lopulta vihaakin oli raskas kantaa joten luovuin siitä, en jaksanut olla enää vihainen. Ikinä en ole antanut ensimmäiselleni anteeksi, kestihän pitkään että edes hyväksyin menneisyyden. Nykyään hyväksyn, olihan se paska kokemus varsinkin ekaksi poikakaveriksi, mutta helvetin kasvattava kokemus kylläkin. En ole enää katkera, onhan tuo kaikki tehnyt minusta sen, mitä olen juuri nyt. 

Samoihin aikoihin aloin miettiä omaa seksuaalisuuttani, mutta tuokin asia selkeni vasta vuosien päästä. Nyt vanhempana tiedän, että osaan nauttia erilaisten ihmisten seurasta ja rakastua ihmiseen, en sukupuoleen.
Rakkaus on suurimmillan rajaton.

Teini-iässä poikia tuli ja meni. Pelasin, leikittelin, ihastuin, rakastuin, petyin ja aloitin itkien alusta. Monet kerrat. 

Kaksi poikaa oli silti ylitse muiden. Itsevarma, mustatukkainen rokkari sekä vaalea, pitkätukkainen hevaripoika. Toisen kanssa koin elämäni parhaimman kesän, olimme nuoria ja elämänjanoisia. Todellakin sex, drugs and rock n' roll. Kesä kuitenkin loppui ja suhdekin sen myötä. Mihin se loppui, sitä en tiedä vieläkään. Enkä välttämättä halua tietää. Mitä suotta.

Lähes samoihin aikoihin ihastuimme toisiimme tuon vaalean hevarin kanssa. Väliin mahtui kuitenkin vuosia ja monia muita seurustelukmppaneita, ennekuin tiemme kohtasivat uudemman kerran. Lukio oli jäänyt taakse, hänellä oli puolen vuoden päästä edessään armeija ja minulla opiskelu toisessa kaupungissa, 54km:n päässä hänestä. Silti päätimme yrittää yhdessä, vaikka jo lähtökohdat olivat vaikeat. Vietin viikot opiskelupaikkakunnalla ja viikonloput kotikaupungissa. Poikaystävä matkusti kerran viikossa käymään luonani, yleensä keskiviikkoisin.

     

Opiskelijana rahani olivat tietenkin niukat, sain toki apua vanhemmilta, mutta aina en kehdannut pyytää. Hain opintotukea ja asumistukea, mutta Kela ja byrokratia kusivat niinsanotusti silmille. Yritin myös hakea sossusta toimeentulotukea, luukulla tädit sanoivat vain, että "ota tyttö opintolainaa". Lähdin silloin sossusta ovet paukkuen, itkin raivosta ja haistatin valtiolle paskat. Aloin kyseenalaistaa väitteen hyvinvointivaltio. Koska olin silloin vielä niin nuori, vanhempien tulot vaikuttivat opintotukeni määrään. Kelasta sain kuukaudessa 175e mikä ei riittänyt edes vaivaiseen vuokraani solukämpästä, 215e/kk. Koululla söin ilmaisen ruoan, kämpällä söin lähinnä puuroa. Tuli syksy, pimeä ja ikävä kotiin rakkaiden luo. Opiskelukaan ei maistunut, ala ei tuntunut lainkaan omalta. Masennuin jälleen. Lisäksi olin menettänyt keväällä läheiseni ja todellisuus iski vasta nyt. Hän oli totisesti minulta poissa, nukkunut ikiuneen. Poissa aina, kaikkina tulevina aikoina.

     

Ainoa positiivinen asia, jonka tilanteesta löysin, oli että no, ainakin tällä niukalla syömisellä pääsisin eroon näistä kesällä ilmestyneistä lisäkiloista. Vaa'an lukemat olivat korkeimmillaan tuona syksynä 64kg. Aloin laihduttamaan. Ensin tavoite oli olla kunnossa seuraavaksi kesäksi. Juoksin lenkkiä, pyöräilin, kävin uimassa opiskelijakortilla ja viereisen ala-asteen liikuntasalin yhteydessä toimi vaatimaton, ilmainen punttisali. Rasvaa alkoi hävitä ja innostuin. Ehkä saisin itseni kuntoon jo jouluksi? Aloin tarkkailla syömisiäni ja pitää ruokapäiväkirjaa. Aloin laskea kaloreita. Koulussa jos söin "normaalisti" sain mahani kipeäksi ja tuli huono olo. Olo parani aina kun oksensin. Aloin vältellä koulun ruokalaa, lopuksi koko koulua. Päivät makasin vuoteessa ja itkin. Lohdutin itseäni parilla suklaakeksillä, joista tulikin vain pahempi mieli ja huono omatunto. Oksensin ja lähdin lenkille. Pyöräilin uimahallille, juoksin viereisellä pururadalla 3000m, uin kaksi tuntia ja pyöräilin takaisin kämpälleni. En myöntänyt olevani sairas.

     

Jo syyslomalla paino oli pudonnut 10kiloa. Palasin viikoksi kotikaupunkiin mutta en nauttinut lomasta. Välttelin yhteisiä ruoka-aikoja, tarkkailin salaa sykemittarista päivittäistä kalorinkulutusta ja pyörtyilin. Oli tavallaan helpotus päästä takaisin solu-asuntoon.

Vatsani oli jatkuvasti kipeä, kävin ultaäänessä ja tähystyksessä ja ties missä tutkimuksissa. Mitään ei löytynyt. Marraskuun lopulla masennus ja ahdistus vain paheni. Aloitin joululomani etuajassa ja palasin kotiin. Mielialat oli yhtä vuoristorataa ja myönsin äidilleni olevani sairas. Sairastin tietoisesti masennusta. Muuta vikaa en itsessäni nähnyt, vaikka ruokapäiväkirjani sivut olivat silloin lähes tyhjiä. Tavoitteenani oli syödä alle 500kcal päivässä. Lenkkeilin edelleen.

     

Kilahtelin yhä enemmän, itkin jatkuvasti ja ruoansulatuselimistöni oli pahasti vaurioitunut. Erään riidan ja lenkin jälkeen kun palasin kotiin, äiti istutti minut keittiön pöydän ääreen. En ikinä, ikinä unohda sitä keskustelua.

minä - Mulla taitaa olla bulimia, myönsin itkien. Ensimmäistä kertaa ajattelin syömishäiriötä.

äiti - Taitaa? Sulla ON bulimia ja näköjään myös anorexia. Mihin sä luulet tällä pääseväs?

minä -                      *hiljaisuus*

äiti - Ootko sä missään vaiheessa ajatellu että ihmisä kuolee syömishäiriöön. Sekö sun tavoite on?

minä - En mä aio tähän kuolla! huusin ja itkin enemmän. 

En ollut ikinä ajatellut kuolevani laihuuden takia, pelkäsin kuolemaa ja nyt pelkäsin enemmän kuin koskaan.

äiti - Sä et ole kovinkaan kaukana siitä.

Koko keskustelun ajan äiti oli vakava, vain minä itkin. Ja äiti oli oikeassa. Vasta paljon myöhemmin selvisi, mitä vahinkoa olin saanut aikaan itselleni. Äiti asetti tiukat ehdot paranemiselle. Joulua juhlittaisiin sukulaisten kanssa ja silloin istuisin ruokapöydässä muiden seurassa ja söisin. En välttämättä niin paljon kuin muut, mutta syötävä minun olisi. Ruokapäiväkirjan saatoin unohtaa, nykyään äitini olisi ainoa, joka arvioi, syönkö tarpeeksi. Ja jos jouluun mennessä hänen mielestään päivittäinen ravinnon saaminen ei olisi riittävä, hän laittaisi minut pakkohoitoon. Vihaan ja pelkään sairaaloita, enkä tietenkään halunnut letkuruokintaan. Ehdoista ei tingitty. Minun oli pakko alkaa syömään.

Painoni oli ylimmillään 64kg.

Painoni oli alimmillaan 48kg.

Laihduin 16kg alle kolmessa kuukaudessa.

VAURIOT: ruoansulatuselimistö oli lakata kokonaan toimimasta. Kesti kauan, ennenkuin pystyin syömään normaalisti, tuntematta hirvittävää kipua vatsan seudulla. Rasvan hävittyä minulta katosi paljon lihasmassaa ja luustoni heikentyi. Vastustuskykyni oli myös täysin olematon, en selvinnyt pienestä flunssastakaan ilman antibiottikuuria. Vastustuskyky palasi vuoden aikana, mutta silti kaikki sairauteni hoidettiin antibioteilla, muuten en olisi toipunut ollenkaan. Antibiottikuureja söin vuoden aikana lähemmäs 10. Ruoansulatuselimistöni ei ollut lopullisesti pilalla, kuten aluksi pelättiin, mutta loistavaan kuntoon sitä ei koskaan enää saada. Syömishäiriöstä johtuen kärsin nykyään myös sydänviasta. Vieläkään ei tiedetä, kuinka vakava vika on, mutta todennäköisesti kärsin siitä koko loppu elämäni.

FAKTA: letkuruokinnassa potilaalle annetaan suonensisäisesti 800kilokalorin verran ravintoa vuorokaudessa, jonka katsotaan olevan minimaalinen määrä hengissä säilymisen kannalta

MINÄ söin päivässä noin 400kcal.



Äidille kiitos.