Se lähti letuista

Se lauantai nimittäin. Oltiin sovittu Paugen kanssa että meen sinne kuuden jälkeen ja natustetaan "myöhäistä brunssia" samalla ku laittettiin itteämme kuntoon. Lautaselta löyty rahkalettuja (meikän uus bravuuri), vesimelonia ja vanilijajätskiä. Mietittiin eka et olis ollu ihanata ostaa mansikoita, mut jumasviidu oli kalliita. Ehkä sit seuraavast palkast ja seuraaval kerral. Ja punkulla alotettiin NOMNOM.

 Ravintoarvoltaan noi rahkaletut on lähes pelkkää proteiinia! Yks satsi (6 plätyy) pitää sisällään 250g rasvatonta maitorahkaa, 3 kananmunaa, 3/4 dl täysjyvävehnäjauhoja, pikkusen vanilijasokeria ja suolaa. Sokerin sijasta käytin hunajaa ja sitäkin meni vaan joku 3 lusikallista. HerQ

 Ja Paugen iskurepla tänä iltana kuuluu näin "Kato nääksä nää arvet? Joo, aika rankka juttu, olin Balilla surffaamassa ja kävi tällanen onnettomuus, meduusat poltti nää!" :-DDD

Paugen überlikanen peili ja teinipeilikuvatus :-D Tänään oli siis pelkkää mustaa päällä. Ostin noi jegginsit just ja otin hieeeman huuma ku mahduin noihin, koko oli tosi pieni ja malli muutenkin aikas slim. Ei vaan ollu ehkä paras valinta ryyppyreissulle, noissa on vetskari takana ja siihen lisäks ryhtinappi. Tuotti hippuisen ongelmia baarin vessassa kun hiprakassa yritti ropeltaa niitä auki!

Suunnattiin sitten keskustaan ja jokirantaan istumaan iltaa Elsun ja Riksun kanssa. Ja kun tuli kylmä ja omat juomat alko olee loppu, lähdettiin irkkupubiin yksille ja odotettiin, että poijjaat saapuu keskustaan. Lyöttäydyttiin meikän veljen kavereiden seuraan ja herrasmiehet tarjos juomia ja tanssitti ihanaisia daameja koko yön. Kiitos pojat :)

 Elsu & Riksu

 

IRVISTYSKILPA. Arvatkaa vaa kuka voittaa nää aina ;-D

Siinä kun jonotettiin yhteen baariin nii bongasin yhden saaamarin komian uroksen siitä ulkoa tupakalta. Salapoliisina aloin tietty heti tsiigaa tilannetta tarkemmin; okei, juttelee poken kanssa, rannekorussa killuu pari kynää... Hmm sen on pakko olla siis duunissa täällä! Ja tiskiltä tuo samainen komistus sitten löytyikin, jakamassa viinaa yöeläimille. Huikkasin tytöille että "nyt kalastetaan" ja tilasin sälliltä kossubatterin ja kuitin taakse sen puhelinnumeron hihhih ;)

Jepjep, oli varmaan maailman paras viikoloppu, jatkot jatkui maanantaille asti, kiitos kaikille ihanille tytöille ja pojille! Sekopäistä, niinku aina. Nyt pitää ehkä pikkuhiljaa mennä nukuksiin, aamulla pitää olla ennen seittemää duunissa ja töistä suoraan lähdenki sit Helsinkiin ja torstai aamulla lennetään NIZZAAN!! Ah oon niiiin odottanu tätä reissua! Neljän päivän kaupunkiloma, sääennusteet lupailee hellettä. Kunhan vaan pysyis tuhkat taas poissa näkyvistä ja häirittemästä meitin lomaa.<3

TÄNÄÄN OLEN LESBO

No ei sentään. En jaksanu panostaa ulkonäköön, sossuun ja asioille ku vaan olin menossa. Kiskasin siis jalkaan ne pari numeroa liian isot farkut, tukka nopeesti kiinni ja väljä vansin paita niskaan. Katoin kokonaisuutta peilistä samaan aikaan ku tungin varpaita sanukeihin -ollaan tänään sit näköjään skeittarilesbo. Ja paskat mitään käsiveskaa, kamat kulki mukavasti taskuissa ja sossun vaatimat asiakirjat heitin kangaskassiin. Jos sieltä luukulta vaikka sais helpommin rahaa tällä "yhyy-oon-köyhä-lelle-ja-dekki-halkes" -sivupersoonalla.

No jahka pääsin sit sossuun ni tottavie mun henk.koht. neuvoja oli lomalla ja sijaisena oli joku mua vaan pari vuotta vanhempi ja saamarin hyvän näkönen sälli! Jaahas, ois pitäny vetää kuitenki mekko päälle ja meikkiä naamaan, lesbo-raukka-luukilla ei vissiin sit sais tänään säälipisteitä eikä lisää rahaa... Fuck.

Onneks kundi oli tooosi mukava ja osas hoitaa kaikki mun paperisotkut melko mallikkaasti. Nii ja sain ujutettua keskusteluun että oon just hakemassa kämppää kun välit POIKAKAVERIN kans meni nii ja näi. Ja sain mä sit pari ihanaa hymyä siltä sossu-neuvoja-pojulta ;) Sälli vielä lupas kattoa eteenpäin mun tilannetta ja meinas että sossulta sais apua takuuvuokraan. AIVAN! Kerrankin mulle irtois jotain sieltäkin laitokselta! Ihanasti se anto vielä nimensä post-it lapulle ja käski sitten toimittaa paperit suoraan hänelle ni ei tarttis odottaa päätöstä ihan kuukautta taas. Ja käski vielä ottaa yhteyttä jos ilmenee ongelmia.
Hmm, minkäköhän ongelman sitä keksis? "Voi ei hei mä en millään pääse nyt sinne toimistolle, tuutko auttaa mut sängystä ylös?"

Ja kotiin lähdin tietty alkon kautta. Se nyt vaan kuuluu systeemiin että aina kun on käyty ensi sossulla, nii jatketaan alkoon. Voisivat jakaa siellä luukulla suoraan kossupulloja ni säästyis toltakin liikunnalta että kävelis viereiseen kortteliin viinaostoksille. Ku sinne ne suurin osa sossusta haetuista rahoista kuitenki menee.

Nyt sit vaan odotellaan, maanantaina meen taas järkkää asioi ja katotaan miten miehen käy. Eikusiis lesbon.

Ja asiasta toiseen. Oon iiihan heikkona Burtonin ja Billabongin ja Protestin vaatteisiin! Tällanen pimeä puoli mulla, oon muodin suhteen tosi jakautunut persoona. Vaatekaapista löytyy paljon mekkoja, leopardi-kuosia ja korkkareita, sellasta über-naisellista. Sen lisäks on tosiaan noita skeitti/lautailu/surffi -merkkejä, lähinnä varmaan oman lumialutailuharrastuksen takia. Ja siks että noi lautailijapojat on vaan niin hot! Yleesä meen sekasin laihoista, heroiini-silmäisistä ja takkutukkaisista rokkareista mutta aina löytyy (varsinkin kesäisin) joku lautailijapoju joka vie meikän sydämen. 

 Sanuk. Tän mukavempia kenkiä ei olekaan.

Maailman paras ja hienoin kangaskassi! Lontoosta ostettu syksyllä

Niin ja haluaisin aivan sikana hankkia longboardin! Sillä sitten rullailis kesäkatuja ja tsiigailis niitä uroksia

STUCK.

Jumissa! Jumissa itteni kans, oman pääni sisällä ja tässä elämäntilanteessa. Raivostuttavaa, kun en pääse eteenpäin! Haluaisin niin kovasti ulos tästä, omaan kämppään ja itsekseen elämään oman itteni kans! Oon joo asunu sen puoli vuotta yksin kun opiskelin toisella paikkakunnlla, mut sillonkin olin niin sairas etten tajunnu maailmasta mitään, itkin päivät kun olin mielestäni laittanu sukan väärään jalkaan. I know, sekasin oltiin! 

Muuten oonki sit asunu kundikaverin kans yhdessä, en oo missään vaiheessa saanu olla itsekäs ja tehdä just niinku huvittaa. Nyt odotan sitä että saisin oman kodin, jossa ei tarttis lukita vessan ovea ku käy paskalla, jossa ei tarttis tehdä kompromisseja sisustuksen suhteen, jossa kukaan ei änkis tabascoa joka ruokaan. Ennen kaikkea odotan sitä että saan taas tilaa itselleni ja tilaa kasvaa itse ihmisenä. Valitettavan usein parisuhteissa jumiudutaan sille omalle mukaavuusaluelle ja "me" tilaan. Unohdetaan oma yksilöllisyys ja omat tarpeet. 

Huomaan että ainakaan mä en ole kehittynyt sitten mitenkään näiden viimeisen kolmen vuoden aikana. Kamala ajatus! Haluan ehdottomasti jatkaa kasvamista ja kehittymistä niin yksilönä, persoonana kuin naisenakin! Ja koen tolle kasvulle välttämättömäksi sen, että saan kasvaa yksin. Parisuhteessa kasvaminen ja muuttuminen voi olla pahasta: kasvetaankin erilleen eikä ollakaan enää se sama ihminen, johon toinen rakastui. Siksi voi olla helpompi ns. jäädä paikalleen, sille mukavuusalueelle. 

Mutta minäpä en enää halua jäädä paikalleen! Kehityksen pysähtyminen on mun mielestä kamalinta mitä ihmiselle, yksilölle voisi sattua. Sama kuin jos evoluutiossa oltaiskin jääty sinne krokotiilin tasolle, ei oltais ikinä ymmärretty kiivetä puuhun ja ruveta apinoiks, eikä näin ollen oltais ikinä laskeuduttu sieltä puusta alas ja ravistettu karvapeitettä pois, tultu ihmisiksi.

Ongelmat onkin siinä, että vaikka kämppä löytyiskin (tänään tarjottiin yhtä ihanaa yksiötä, jota olin käyny kattomassa), niin mistä repäsen rahat? Säästössä kun ei ole mitään, kaikki meni sinä aikana, kun olin sairaslomalla ja viimeisen 1000€ laitoin tän kaksion takuuvuokraan, jossa asun nyt yhdessä kämppiksen alias entisen poikaystävän kanssa. Tämä kaksio jää tälle kundille kun itse muutan pois ja saanhan mä tämänkin takuuvuokran viimeistään sitten takaisin, kun kundi joskus tästä muuttaa. Muttakun rahan tarve olisi nyt. Vaikituista työsopimusta mulla ei ole, eli pankista on turha yrittää mennä ruinaamaan. Kaipa tässä on sitten vaan kärvisteltävä syksyyn asti, silloin on toivottavasti kesätöiden jälkeen varaa muuttaa. 

Vituttaa. Kesä on pian täällä, on kutuaika, soidinhuudot kaikuu kaupungissa ja meikä asuu yhdessä exän kanssa. Helvetti. Mitäköhän teen, jos ihastuneena haluaisinkin kutsua jonkun ihanaisen luokseni baarireissun jälkeen ns. "aamiaiselle"? Helvetinhelvetti.

Jumissa ollaan.

Apinoista ja krokotiileistä

Olkaa yksin ja juoskaa karkuun

 Päivän fiilikset kiteytyy aika hyvin tässä. Paula ja Mira on asetelleet tän sanoiksi niin taitavasti, etten lähde enää muuta lisäämään. Rakkaus tuntuu ja rakkaus sattuu.

 

Koulu oli painajaisunta
älykkäämmät huuteli, haukkui
Kotonakin riitely loppui vasta
kun isä sohvalle sammui

Kipu ehkä tarttui sun jalkaan
jotenkin jäi kasvoihin kiinni
Mikä susta kiskoo sen irti
laitoshoito vai vitamiini

Mistä tässä selviydytään
mikä on mennyt vikaan
Vittuiletko muille jakaaksesi
ilosanomaa 

Joka ikinen on ansainnut
vieläkin parempaa
ja suurempaa
Heti kun on nähty yksi virhe
kiire on vaihtaa
Kiire vaihtaa
 

Epäiletkö milloinkaan
että et jaksaisikaan niellä enempää
Naruasi toivot köydeksi
ja pettymykset riittää, riittää

Olkaa yksin
ja juoskaa karkuun
Rakkaus tuntuu
ja rakkaus sattuu 

Eka poikaystävä jätti
toinen piti siskosta liikaa
kolmas oli kauhean nätti
parempi on jättää kuin luottaa
Miten tulit aiemmin toimeen
ilman tuota harhaista mieltä
Oletko jo tottunut kuoreen
sinua ei tunnista sieltä

Mistä tässä selviydytään
mikä on mennyt vikaan 

Joka ikinen on ansainnut
vieläkin parempaa
ja suurempaa
Heti kun on jääty kiinni
on julma kiire vaihtaa
Täytyy vaihtaa

Olkaa yksin
ja juoskaa karkuun
Rakkaus alkaa
ja rakkaus sammuu 

Olet aina kakkonen
kuka jää, kuka jää
Katso ympärillesi:
kuka jää, kuka jää
Olet tosi huonona
hätäovi auki
ja toinen jalka ulkona
pakotie valmiina

Olkaa yksin
ja juoskaa karkuun
Rakkaus murskaa
ja rakkaus turtuu 

Ah Ahma-Mies!!

Kipeenä. Paska! Just ku ajattelin että "jes tulee rahaa ja pääsen muutamaks tunniks päivässä aina pois täältä kaksiosta". Ei auta, kurkku niin saatanan kipeä että! 

Aion siis viettää saikkariani aviomies-ehdokkaan nro1 seurassa: saanen esitellä, rakastettuni Hugh Jackman!

Harva mies oikeesti voi käyttää tollasta vaimonhakkaaja-paitaa, saati sit näyttää siinä niiiin seksikkäältä!

Meidän rakkaustarina alkoi... en muista koska! Muistan joskus teininä nähneeni elokuvan Van Helsing, jossa mies näytteli pääroolissa. Mmm, se pitkä nahkatakki, varsijousi ja ne silmät, oi ne silmät!! Parasta oli tietysti se, että elokuvassa herra muuttui hupsvain hetkellisesti ihmissudeksi ja eläimellisesti karjahdellen repi vaatteet päältään. Ja se oli rakkautta ensisilmäyksellä se, niitä vatsalihaksia ja hartioita kun silmäilin!

Oih herra Van Helsing, lepakko saattoi juuri purra minua, imethän vampyyrimyrkyn haavastani?

Vasta tuon jälkeen aloin etsimään lisää herrasen elokuvia ja voi ei kunka harmitti kun hiffasin että komistushan esiintyi Logan/Wolverinena X-Man elokuvissa! Siis kuinka, KUINKA en ollut aikaisemmin huomannut tota?! Joo, oon muksuna diggaillu Marvelin sarjakuvista, etenki Spidermanista ja on tota Ryhmä-X:ääkin tullu kirjastossa selailtua (joojoo, kummallinen tyttölapsi).

Normaalisti vihaan tollasia naamakarvoja mutta ei, tältä mieheltä en kiellä mitään!

 

Piti sit tietty vuokrata tota X-Men leffaa! Onneksi miestäni ei ollut puettu siihe keltaiseen latexipukuun, jota Wolverine käyttää siinä sarjakuvassa, vaan herra esiintyi oikein edukseen mustassa, tiukkaakin tiukemmassa nahkahaalarissa... Nam!!  Ah mikä ELÄIN mieheksi! Noi kynnet vaan saattais tehdä pahaa jälkeä meidän aviovuoteessa... ;)

Joku vuos takaperin hihkuin ilosta, Hughilta oli tulossa parikin leffaa lyhyen ajan sisällä: lisää X-Meniä ja Australia, jossa mies näytteli Nicole Kidmanin kanssa. Ja ei voinu muuta sanoa ku WAU! Ikä toi näemmä vain lisää karismaa ja lihasmassaa! Varsinkin tossa Australia-leffassa kuolasin lattialle semmosen lammikon että vieressä istuvan ihmisen sukat kastu, omista housuista siis puhumattakaan ;D

  

Leffassa "Salasana Swordfish" mies esittää epäuskottavasti hakkeria: hei c'mon, ei kellään tietokonenörtillä oon noin hyvää kroppaa!

 

 Tää "Got milk?":in mainos on tooosi herkku!

 Voi kuule muru jos vaan kysyisit, niin saattaisin tarjota piparit maidon kanssa! ;D

Onneks on jo näin lämpimät kelit, ei tartte pelätä että vilustun lisää vaikka kuinka olis pikkupöksyt kosteena telkkaria tuijotellessa ;)

Ei kyllä sairaslomaa voi tän paremmin viettää! Aionkin käpertyä nyt sohvalle seuranani -hmm, ämpärillinen suklaavanukasta... No, kuvittelen että herra Jackman olis täällä pitämässä seuraa, hoivaamassa sairasta.

Anytime Hugh, call me darling!

Jahka saan sen oman kämpän hankittua niin tää mun piirustukseni niiiin saletisti ripustetaan sängyn päätyyn! Kyllä on tytön sit turvallista nukkua kun herra Ahma valvoo vierellä!

Joku helpompi päivä

Tänään oli taas sellainen päivä että kävin töissä n. kuuden tunnin verran. Tykkään työstä; laboratorioiden siivoaminen on fyysisesti aika rankkaa ja näkymättömän lian (mikrobit sun muut örmökit) puunaamienen vaatii tarkkuutta ja täsmällisyyttä. Sopii siis mulle. Parasta tossa on että en ehdi ajatella omia juttuja ollenkaan kun keskityn duuniin. Saa siirtää mielestä sivuun kaikki yksityisasiat ja murheet. Ja lisäksi työ vaatii isojen, metelöivien koneiden takia kuulosuojaimet. Ja sinnehän alle mahtuu kivasti napit ja näin koko päivän saa huudattaa Turmionkätilöitä mp3:sesta.

Duuniin oon aina menny mielelläni edellämainittujen asioiden takia. Lisäksi työkaverit ja esimiehet on aivan huipputyyppejä. Vaikka enimmäkseen teen aika itsenäistä työtä.

Kotiin paluu onkin sitten rankempaa. Välillä tuntuu tosi pahalta palata tänne kaksioon ongelmien sekaan. Kotona olo ahdistaa, masentaa ja väsyttää. Yhdessä asuminen ja makuuhuoneen jakaminen on välillä tosi tuskallista, parisuhdetta kun meillä ei enää ole. Poikakaverista tuli jonkin aikaa sitten kämppis. Pyörin siis nurkissa kunnes löydän oman "itsenäisyys-yksinäisyys-yksiön". Tilanne ei ole helpoimmasta päästä, poden jatkuvasti huonoa omatuntoa siitä, kuinka en osannutkaan olla hänelle se oikea ja mahtava kumppani, jonka hän on ansainnut.

Viime aikoina olenkin viettänyt paljon aikaa kavereiden luona ja baarissakin on tullut käytyä aika reilusti. Kavereiden seurassa en kehtaa alkaa masistelemaan ja möksöttämään, olisin näin epäkohtelias ja pilaisin vain muidenkin illan huonolla fiilikselläni. Päätän siis jo kotona meikatessa, että "tänään ei murehdita" ja ystävien seurassa esitän onnellista. Tuohon hyvän seuran päälle pari lasia punkkua niin alan jo uskoa itsekin, että hyvinhän mulla menee. 

"Rooli" pysyy päällä aina kotiin asti. 

Ja kotona todellisuus taas kaataa seinät niskaan.

Onneksi nyt on pitempi työjakso, rahakin on oikein tervetullutta. Hammasta purren mennään, hammasta purren. Eipä tässä muukaan auta.

Perse edellä puuhun?

 Hoitohistoria,

Syksy 2009.

Loppusyksystä pääsin psykiatriselle sairaanhoitajalle, jonka luona oli käytävä 4 ns. arviokertaa. Sairaanhoitaja sitten arvion jälkeen päättäisi, kannattaako minua hoitaa ja miten. Normaalisti nuo neljä kertaa olisivat neljänä peräkkäisenä viikkona, mutta jo toisen käyntini jälkeen sairaanhoitaja jäi lomalle koko loppu vuodeksi. Asiaa ei ainakaan vauhdittanut kaupungin resurssipula. Vuoden 2009 päättyessä arvioni psykiatrisella sairaanhoitajalla oli siis pahasti kesken. Hetkestä, jolloin olin hakenut apua, oli nyt kaksi kuukautta. Mikään ei ollut vielä edennyt mihinkään. Olin turhautunut ja masennukseni paheni entisestään. Olin taas pitkiä jaksoja pois koulusta, sängystä ylös nouseminen oli fyysisesti mahdotonta.

Talvi-kevät 2010

Pitkän tauon jälkeen kävin kolmannen kerran tällä psykiatrisella sairaanhoitajalla. Hoitaja esitti samat kysymykset kuin aina ennenkin: "mitä kuuluu, onko parempi olo? Ai eikö? No voi harmi, voi sinua. Jaksatko vielä?" Kerrasta toiseen saman paskan jauhaminen sen helvetin kukkahattutädin kanssa alkoi vituttaa. Tätäkö te kutsutte sairaan ihmisen hoitamiseksi? 

Viimein se neljä kertaa oli käyty, elettiin tammikuun loppua. Nyt jäin odottamaan lähetettä -en tiennyt minne. Enkä tiennyt varmaksi edes sitä, arvioitiinko minun tarvitsevan edes mitään apua! Kirjeen odottaminen oli turhauttavaa, koulusta ei tullut mitään ja mielessä alkoi liikkua jo erilaisia ideoita, kuinka lähtisin täältä kaikkein helpoiten. Olin väsynyt, helvetin väsynyt eikä tilanteeseeni näyttänyt olevan mitään ulospääsyä. Muuntajaan kuseminen oli aika pitkälti se, mitä ajattelin päivisin kun makasin vuoteessa.

Helmikuun lopussa sain kirjeen. Minulle oli varattu keskustelu/ neuvotteluaika avopsykiatrian osastolle ...maaliskuun 23. päivä! Vittu jee, kuukauden päästä...

23.3.2010

Yöllä en ollut saanut unta. Pelkäsin seuraavaa päivää ja osastolle lähtöä. Pelkäsin, että lääkärit jälleen kerran vähättelisivät, että minua ei taaskaan oteta tosissaan. Pelkäsin että avunhuutoani ei kuultaisi, pelkäsin että ne eivät ymmärtäisi.

Aamulla sain parikin paniikkikohtausta ja pelkäsin osastolle menoa. Poikakaveri lähti mukaan, silitti ja halasi "kyllä tää tästä vielä selviää".

Avopsykiatrian poliklinikka näytti aivan hullulalta. Seinät oli maalattu vaaleanpunaisiksi ja mintunvihreiksi. Mukamas rauhoittava väriyhdistelmä. Pöydillä oli pastellisävyisiä muovikukkia maljakoissa ja tiskillä oli mehukannu. Lauma nuoria käveli aulan poikki lasittunein silmin, seurasivat sokeina, sieluttomina pyylevää hoitajaa joka puhui nuorille kuin laumalle jälkeenjääneitä kolmevuotiaita. Olisin varmasti karannut paikalta mutta poikaystävä piti tiukasti kiinni kädestä.

Vihdoin minua tuli kättelemään kuvottavimman näköinen mies, jonka olen koskaan nähnyt. 

Kuvitelkaa: hintelä viisikymppinen, asuu varmasti äitinsä luona, jalassa kymmenen senttiä liian lyhyet muodottomat farkut ja bensalenkkarit. Pälvikalju, likaiset hampaat, paksut silmälasit ja toinen silmä katsoi (kenties) minua samaan aikaan kun vasen silmä tuijotti liikkumatta jonnekin läheisen huonekasvin suuntaan. 

Ajattelin että ei tää voi olla mikään muu kuin joku potilas myös, mies näytti ihan joltain kummelihahmolta. Paniikki iski kun mies esitteli itsensä osaston, ja näin ollen myös minun, lääkäriksi. Katsoin hädissäni poikaystävää ja seurasin yksin miestä kokoushuoneeseen. En halunnut uskoa huonoa tuuriani todeksi, ei tuollainen voi olla lääkäri ja hoitaa ihmisiä, voisin veikata että ukko ei ollut ikinä viettänyt aikaa ihmisten ilmoilla, tissitkin varmaan nähny vaan JPEG-muodossa. Onneksi huoneessa oli tuon kamalan miehen lisäksi kaksi naispuolista hoitajaa, jotka näyttivät jopa inhimillisiltä. Istuin noita kolmea vastapäätä, paniikissa ja hiljaa. Kekustelusta kehkeytyi ikimuistoinen, näen tästä tilanteesta edelleen säännöllisesti painajaisia.

lääkäri -Ootko koskaan ajatellu satuttavas muita?

minä -Enpä juuri

lääkäri -Mitä toi tarkoitti?

minä -No jos siis joku tekee mulle tosi paskat nii kyllä sitä tekee mieli välillä leipoa lättyyn 

lääkäri -Mitä tuo tarkotti?

minä -no siis että turpaan löisin.

lääkäri -Oletko sä siis väkivaltainen?

minä -No en!

lääkäri -Ootko ikinä lyöny jotakuta?

minä -No tarpeen tullen daa?

lääkäri -Mitenniin "tarpeen tullen"?

minä -no jos joku tulee haastaa riitaa ja huitomaan ni saatan joo lyödä

lääkäri -Oot siis lyöny muita?

minä -No nii vissii sit!

lääkäri -Ootko ikinä lyöny ensi?

minä -No juu jos sälli yrittää jossain pimeällä sivukujalla päästä väkisin housuihin vaikka oon sanonu että, ei kiinnosta.

lääkäri -Sä siis vaan löit sitten tätä miestä?

minä -No niinhän mä just sanoin

lääkäri -Oisko sen voinu selvittää jollain muulla tavalla? Pitikö turvautua väkivaltaan?

minä -No jos kerran sanoin jo kiltisti että, ei sori en anna pesää? Pitäiskö mun siinä vaiheessa vielä yrittää keskustella kun revitään väkisin hametta ylös? TOTTA HELVETISSÄ MÄ LYÖN TOSSA VAIHEESSA!

lääkäri -Eli sä olet käynyt ihmisen kimppuun?

minä -No jos toi lasketaan nii..?

lääkäri -Myönnätkö sä siis että sä oot väkivaltainen?

minä -MITÄÄH?!

lääkäri -Myönnätkö että olet väkivaltainen? lisäksi sulla näyttää olevan vihanhallintaongelmia

minä -*...voinyvittusaatana...* Joo varmasti?

lääkäri -Sä siis myönnät olevas väkivaltainen?

minä - NO HELVETTI OLLAAN SITTE!!

***

lääkäri -No onkos itsetuhoisia ajatuksia?

minä -No niin no, lähinnä haaveita, ei varsinaisesti ajatuksia.

lääkäri -Olet siis ajatellut itsemurhaa?

minä -Joskus joo. Välillä pois nukkuminen tuntuu houkuttelevan helpolta ratkasulta tähän paskaan.

lääkäri -Oletko ihan suunnitellut? Mitä suunnitelmia sulla on?

minä -No en oo sillee suunnitellu mut eiköhän siihen konstit oo. Lukitsee ittensä autotalliin ja jättää moottorin käyntii, takapenkillä vois sit kuolla niihin myrkkyihin mitä hengittää

lääkäri -Kuule nykyaikasten autojen päästöttömyys on sitä luokkaa että ei tollee kuole.

minä -NO KIITTI! SEHÄN VASTA VITUTTAISKI JOS OISIN KOKEILLU JA EPÄONNISTUNU. EHKÄ MÄ SIT VAAN VEDÄN KOURALLISEN LÄÄKKEITÄ JA HUUHDON NE TINNERILLÄ ALAS, TOIMII VARMASTI!

Lienee sanomattakin selvää että hain siirtoa toiselle osastolle, akuuttipsykiatrian poliklinikalle. Kierosilmäinen psykopaatti-psykologi teki musta siirtopaperit ja kyllä nauroivat tuolla uudessa paikassa kun lukivat potilashistoriaa...

"Nuori nainen, kyvytön hallitsemaan agressioitaan, taipuvainen väkivaltaan. Ongelmia vihanhallinnassa"

Uusi lääkäri katto mua kysyvästi. Niin, hiljainen ja sulkeutunut pieni tyttö, jonka jalat ei edes yltäny maahan siltä korkealta jakkaralta. Lääkäri hävitti ton lausunnon mun potilashistoriasta, oli kuulemma täysin harhaanjohtavaa tekstiä. Totta.

Tältä lääkäriltä sain taas uuden lähetteen ja kun vihdoin pääsin psykiatrisen sairaanhoitajan puheille, oli jo toukokuu 2010. Mainittakoon vielä, että lääkitykseeni ei puututtu kunnallisella mitenkään. Kysyin tolta psykopaatti lääkäriltä istunnon päätteeks, jos se edes kirjottais vahvemmat masennuslääkkeet mulle. 

Vastaus:

lääkäri -Miksi sä koet tarvitsevas vahvemmat lääkkeet?

minä -Koska nää ei toimi

lääkäri -Mitenniin ei toimi?

minä -No syön lääkkeitä mutta silti fiilis on ihan yhtä paska ku aina ennenki

lääkäri -Ei oo mahdollista

minä -Anteeks?

lääkäri -Sulla pitäisi olla parempi olo kun syöt niitä

minä - Nokun ei oo

lääkäri -Pitäis olla!

minä -No joo varmasti muttakun ei oo. Että saisinko mä vaikka vahvemmat lääkkeet?

lääkäri - No enköhän minä lääkärinä osaa arvioida jos sä tarttisit vahvemmat lääkkeet!

Eli varasin ajan yksityiselle ja sain mömmöt kohdalleen. Olivat tuolla kunnallisella syöttäneet mulle noin kuudesosan siitä määrästä, jolla alkaa olla hoitava vaikutus. Kiitti napeista siis!

Kevät ja kesä 2010 meni jotenkuten. Olin sairaslomalla eli rahat oli niukassa. Sairaspäivärahankin kanssa ne kämmäsivät, sain fyrkkani takautuvasti vasta vuoden 2010 lopulla. Kiitos tästäkin!

Kävin siis psykiatrisella sairaanhoitajalla puhumassa paskaa kerran viikossa siihen asti, kunnes saisin lähetteen terapia-arvioon

ELI: jotta pääsisin terapiaan, minun olis käytävä (taas) helvetin arviojakso, jossa joku täti arvioisi mua ja sitä, olenko soveltuvainen terapiaan. Tonne piti luonnollisesti taas saada lähete lääkäriltä ja jonottaa jonkin aikaa. No lääkäri hukkas lähetteen ja pääsin "arvioon" puoli vuotta myöhemmin, vuoden 2010 lopulla. Sitä ennen...

Syksy 2010.

Syyskuun 1. Piti lähteä kouluun. Ei onnistunut, olin saanut paniikkikohtauksia pitkin yötä ja pitkin viikkoa. En vaan kyennyt. Masennus oli tuolloin syvimmillää, hoitoni ei edennyt mihinkään eikä lääkket toimineet vieläkään. Kävin siis niin pohjalla kuin vain masentunut ihminen voi käydä. Vanhemmat ja poikakaveri veivät mut yhdessä sairaalaan.

Seuraavana päivänä oli "paniikkipalaveri" akuuttipoliklinikalle, kaks hoitajaa plus minä ja äiti.

Hoitajat eivät ymmärtäneet tilannetta alkuunkann "sähän käyt täällä hoiodossa". Mutta mitä helvetin hoitoa se on, että kerran parissa viikossa käyn juttelemassa ihmiselle, jota en voi sietää? Aina kysytään samat jutut: "mitä kuuluu tänään?", "miksi näin?", "jaksatko sä nyt ensi viikkoon?".

Tuolloin oli kulunut vuosi siitä, kun hain apua ja pyysin päästä terapiaan. Alusta asti tiesin, minkälaista hoitoa tarvitsin, miksi siis joutuu käymään näin monta mutkaa ja aallonpohjaa?? Jos olisin saanut heti tarvitsemaani apua, tilanne ei olisi ikänä edennyt näin surkeaksi. Samat kysymykset esitin hoitajille. Vastaus tuli olkia kohautellen, "meillä nyt vain on tällainen käytäntö". Siis käytäntö että akuuttipolilla apua ei saada tarpeeksi nopeasti kun siihen olisi tarve??

Keskustelusta lähdettiin taas tyhjin käsin. Äiti ja minä itkimme raivosta lääkärien saamattomuudelle, kaikille hoitovirheille ja hoitajien ammattitaidottomuudelle. Helvettiin hyvinvointivaltio!!

Alkuvuosi 2011.

Terapia-arvio tuli ja meni. Minut arvioitiin soveltuvaksi kyseiseen hoitoon. Silti tämä "terapia-arvioitsija" jaksoi joka kerta kyseenalaistaa motivaationi ja voimani. "Tää on kuitenkin niin rankka prosessi" Niin eikö se, että joka päivä viimeisen vuoden ajan on ollut henkiinjäämistaistelua, ole rankkaa? Onhan itsemurhan epäonnistuminenkin aika rankaa, tietkös? Koko aikana en ole halunnut muutakuin parantua, oppia onnelliseksi, niin miksi en jaksaisi tuota hoitojaksoa?

No siis. Ensimmäinen välivuosi on opiskelusta ohi. Otin välivuoden, jotta voisin keskittyä paranemiseen, terapiaankin pääsy minulle "luvattiin" jouluun 2010 mennessä. Vitut siitä. Kaikki on mennyt vaikeimman kautta. En saanut jatkaa sairaspäivärahaani, joten olen käytännössä ollut täysin tuloton. Kela ei myönnä asumistukea, koska valtion mielestä poikakaverini tulot riittävät. Asumme siis yhdessä (vielä toistaiseksi) ja kaveri tienaa max. 1200€ /kk. Minä tienaan 0€.

Sossussa katsotaan että poikakaveri on velvollinen elättämään minut (mitä helvettiä) eli sieltäkään ei ole tullut massia.

Kevään mittaan olen onneksi saanut satunnaisia siivoustöitä ja pelkkä tää mun n.350€ /kk on tuntunut tosi isolta summalta, osuuteni vuokrastakin kun on laillisesti 250€ /kk. Ollaan kyllä sovittu aina tilanteen ja palkkakuittini mukaan joku pienempikin summa, jonka maksan vuokraa, poikakaveri joutuu näin maksamaan enemmän. Loppu tosta rahastani menee lääkkeisiin, ruokaan, koiraan ja joskus bussikorttiin.

Tunnen itseni jatkuvasti ihan loiseksi, elän kuin 50-luvun kotirouva, miehen tuloilla ja päivät kotona, jos en satu saamaan niitä siivouskeikkoja. Perseestähän tää on.

Niin ja terapiassa en ole vieläkään. Ehkä vielä jonain päivänä sekin toteutuu?

Aion jatkaa toisella välivuodella ja yrittää saada itseäni kuntoon.

EI. AION SAADA ITSENI KUNTOON.

Uusi syksy, uusi yritys. Uusi toivo?

Ensinnäkin sanon nyt että kirjoitan tätä oman itseni vuoksi, en siksi että haluaisin naiivisti "jakaa tarinaani". Kirjoittaminen on ollut mulle aina tällanen henkireikä, vaikken muksuna ikinä mitään päiväkirjaa pitänytkään. Lähinnä kirjoitin ylös ajatuksia ja runoja aina kivuliaina hetkinä. Kirjoittamani runot ym. on aikoja sitten hävinneet ties minne. Tällä tavalla bloggaamalla ainakin löydän tekstini sitten jatkossakin.

Mulle on aina tuntunut helpolta siirtää ajatuksia ja tunteita paperille. Näin ne kiusaavat ja surraavat mietteet saa siirreetyä pois sieltä sekavasta, nuoren naisen päästä ja niihin mietteisiin on helppo palata myöhemmin, kun on aikaa ja pystyy funtsimaan asioita kunnolla ja järjellä.

Ja viime vuodet on ollut niin täynnä kaikkea shaibaa että nyt viimeistään on pakko purkaa tuntoja, alkaa olla vähän niinkuin kovalevy meikäläisellä täynnä. Siksi aloitin kirjoittamaan vuosien takaisista asioista, menneisyydestäni, jotta saisin kunnolla asiat ja ajatukset järkättyä siitä hetkestä eteenpäin, kun ensi kertaa tunsin olevani hajalla, särki.

Edellisessä postauksessa jäin siis hetkeen, jolloin vihdoin myönsin olevani sairas. Jep, bulimia, anorexia ja ortorexia. Niin ja masennus sekä ahdistuneisuus. 

Joulu meni ja vuosi vaihtui uuteen, elettiin talvea 2009. Opettelin pikkuhiljaa uudelleen syömään ja helmikuun lopussa jaksoin jo lähteä lappiin lumilautailemaan. Lopetin koulun siellä toisessa kaupungissa ja palasin vanhempieni luokse. Muutto takaisin kotiin tuntui turvalliselta niin minun kuin läheistenikin kannalta. Näin saisin apua aina kun vain tarvitsisin sitä.

Maaliskuussa sain töitä kaupan kassalta ja arki tuntui alkavan sujua pikkuhiljaa. Sairastelin paljon, sillä syömishäiriö eli aliravitsemus oli vienyt kaiken vastustuskykyni. Vähitellen aloin jaksaa taas koko päivän ilman päikkäreitä. Kesää kohden fiilis hieman parani, poikakaverikin selviäisi intistä vain puolella vuodella ja pääsisi kokonaan irti kurkkusalaatti-väristä juhannuksen jälkeen. Silti olin edelleen hukassa. En tiennyt mitä halusin tehdä syksyllä, saati mitä haluaisin tehdä isona. Mulle on aina ollut liiankin tärkeää, että aina pitää olla suunnitelma, mieluiten jopa kymmeneksi vuodeksi eteenpäin. Jos en tiedäkään, missä olen kolmen vuoden päästä, iskee aivan hirveä paniikki. Ajatus siitä, etten voisi ennalta valmistautua tulevaan, on kauhistuttava. Jep, nykyään tunnistan itsessäni perfektionistin lisäksi kontrollifriikin piirteet. 

Siis hain taas opiskelemaan. Kävin kesällä pääsykokeissakin, yritin nyt kotikaupunkini ammattikorkeaan. Ja myöhemmin kesällä postiluukusta tipahti kirje: sinut on hyväksytty opiskelemaan. Hienoa! Nyt tiesin mitä tekisin seuraavat neljä- viisi vuotta!

Tuli jälleen syksy ja koulu alkoi. Alku oli todella innostava, vaikkei ala ollutkaan sitä, mitä olin kuvitellut. Innostus jäi kuitenkin lyhyeksi. Opiskelujen tahti oli liian kova, rima oli aivan liian korkealla ja stressi toi mukanaan taas masennuksen. Ja paniikkihäiriön. Hakeuduin omatoimisesti lääkäriin, pyysin apua ja anoin päästä jollekin psykiatrille. Tiesin että en pääsisi tästä paskakierteestä ikinä eroon, jos en nyt toimisi. En jaksanut enää elää masennuksen kanssa.

Löydettiin kilpirauhasen vajaatoiminta. Tämä selitti osaksi minulle epätyypillisen väsymyksen ja syvän masennuksen. Sain myös mielialalääkkeet, joista selvisi aika nopeasti, että ne olivat minulle vääränlaiset. Masennus vain paheni ja tuolloin haaveilin ensimmäistä kertaa luovuttamisesta, pois nukkumisesta. Lääkkeet vaihtoon.

Tuolloin alkoi taisteluni hoitoon pääsemisestä ja tätä sotaa olen käynyt nyt lähemmäs kaksi vuotta. Vieläkään en siis ole saanut kaipaamaani apua. Yli vuoden kestänyt taistelu on ollut uuvuttavaa, on edelleenkin. Hoitohistoriani on täynnä hoitovirheitä, vääriä lääkkeitä, vääriä diagnooseja ja vittumaisia hoitajia on löytynyt joka lähtöön...

MINÄ, KONTROLLIFRIIKKI

Syömishäiriölläkin pyrin kontrolloimaan itseäni, syömistäni ja ulkonäköäni. Kaikkien lankojen on oltava tiukasti käsissäni, kaiken on oltava hallinnassa. Minun on voitava hallita ja kontrolloida kaikkea. Ja jos en pystykään siihen, hajoan. Elämän kudelmastani karkaa yksi lanka, ja kaikki on pielessä. Minulla ei ole ollut haaveita, kesti kauan ennenkuin uskalsin alkaa haaveilla. En haaveillut, koska en halunnut pettyä, haaveet eivät toteutuisi. Sen sijaan kehitin haaveistani tavoitteita. Joka päivä oli suoritus, suoritin elämää kohti tuota maaliviivaa, tavoitetta. Ja niin hölmöä miltä se kuulostaakin, tavoitteenani oli, että sitten vanhana kun kuolen, hautajaisissani olisi lapset lapsenlapsineen kunnioittamassa muistoani. Ei, tavoitteenani EI ollut kuolla. Tavoite oli tämä:

Opiskelen. Opiskelen itselleni ammatin, jotta saan kunnollisen työpaikan. Hyvä työ takaa toimeentuloni, jotta voin elättää itseni ja tulevaisuudessa perheeni. Työn pitää olla mielekästä, jotta jaksan tehdä sitä eläkeikään asti, jotta kun jään eläkkeelle, minulla on silloinkin toimeentulo ja mahdollisuus elää. Eläkkeltä sitten siirrynkin maan multiin, perintökin tulee jättää.

Niinpä, JÄRJETÖNTÄ!!! Varsinkin kun nyt katselen tuota kaikkea tässä tietokoneen näytöllä, tajuan kuinka pahasti olin hukassa. Vittu mitä paskaa..! Olin suorittaja, olen ehkä joissain asioissa pikkuisen edelleen. Olin kamala kontrollifriikki, nykyään opettelen tuosta pahasta tavasta eroon. 

Olin perfektionisti, mutta nyt alan ymmärtää virheiden arvon elämässämme. Jokainen tehty virhe on arvokas, opimme virheistä. Piirtäessäni ajattelen nyt, että "virhe", epätasainen viiva, on esteettisesti mittamattoman arvokas. Ei niitä virheitä pidä pelätä. Itseasiassa, mitä virheet edes ovat? Milloin tiedän tehneeni virheen, tehneeni "väärin"?

Onko edes olemssa virheitä?

Ei, minulle niitä virheitä ei taida olla enää.

Taustalla oli vain haave kauneudesta

Syntynyt 80-luvun loppupuolella.

Perhe ja arvot normaalit, terveet. 

Silti jokin menee pieleen ja ns. hyvän perheen lapsi hajoaa. 

Ekan kerran muistan masentuneeni joskus teini-iässä, about 15-vuotiaana. Syy silloinen poikaystävä, joka sattui olemaan manipuloiva, itsetuhoinen, narsistinen ja muutenkin häiriintynyt. Itse olin nuori, naiivi ja ajattelin, että jos vaan rakastan ja halaan tarpeeksi, niin tuo toinenkin oppii rakastamaan. Väärin! Suhde oli todella sairas ja hain tuolloin ensimmäisen kerran apua psykiatrilta. Apu vaan ei tuntunut riittävältä, tunsin että minusta ei välitetä, että olen duuniinsa vittuuntuneille lääkäreille vain yksi tulonlähde lisää. Lisäksi lääkärini vaihtui aika moneenkin kertaan, syynä ties mitkä "mä vaan en koe, että voisin enää auttaa sua mitenkään" eli mitään hyvää ja luotettavaa hoitosuhdetta ei ikinä syntynyt. Lopetinkin terapian samoihin aikoihin tuon seurustelun kanssa. Yli vuoden kestänyt henkinen ja fyysinen hyväksikäyttö, syyllistäminen, pahoinpitely ja raiskaukset jätti syvemmät haavat kuin silloin osasin kuvitellakaan. Ja noita parantumattomia arpia olen kantanut mukanani ja niistä on kärsinyt myös kaikki myöhemmät parisuhteeni. En vain nähnyt sitä silloin. En tiennyt silloin, miksi läheisyys tuntui pahalta, miksi seksin jälkeen olo oli kuin raiskatulla. Anteeksi siis kaikille exille, vika ei ollutkaan teissä. Tiedän sen nyt.

Oli siis luonnollista että tuon ensimmäisen seurustelukokemuksen jälkeen olin pitkään itsekseni ja väitin vihaavani kaikkia miehiä. Lopulta vihaakin oli raskas kantaa joten luovuin siitä, en jaksanut olla enää vihainen. Ikinä en ole antanut ensimmäiselleni anteeksi, kestihän pitkään että edes hyväksyin menneisyyden. Nykyään hyväksyn, olihan se paska kokemus varsinkin ekaksi poikakaveriksi, mutta helvetin kasvattava kokemus kylläkin. En ole enää katkera, onhan tuo kaikki tehnyt minusta sen, mitä olen juuri nyt. 

Samoihin aikoihin aloin miettiä omaa seksuaalisuuttani, mutta tuokin asia selkeni vasta vuosien päästä. Nyt vanhempana tiedän, että osaan nauttia erilaisten ihmisten seurasta ja rakastua ihmiseen, en sukupuoleen.
Rakkaus on suurimmillan rajaton.

Teini-iässä poikia tuli ja meni. Pelasin, leikittelin, ihastuin, rakastuin, petyin ja aloitin itkien alusta. Monet kerrat. 

Kaksi poikaa oli silti ylitse muiden. Itsevarma, mustatukkainen rokkari sekä vaalea, pitkätukkainen hevaripoika. Toisen kanssa koin elämäni parhaimman kesän, olimme nuoria ja elämänjanoisia. Todellakin sex, drugs and rock n' roll. Kesä kuitenkin loppui ja suhdekin sen myötä. Mihin se loppui, sitä en tiedä vieläkään. Enkä välttämättä halua tietää. Mitä suotta.

Lähes samoihin aikoihin ihastuimme toisiimme tuon vaalean hevarin kanssa. Väliin mahtui kuitenkin vuosia ja monia muita seurustelukmppaneita, ennekuin tiemme kohtasivat uudemman kerran. Lukio oli jäänyt taakse, hänellä oli puolen vuoden päästä edessään armeija ja minulla opiskelu toisessa kaupungissa, 54km:n päässä hänestä. Silti päätimme yrittää yhdessä, vaikka jo lähtökohdat olivat vaikeat. Vietin viikot opiskelupaikkakunnalla ja viikonloput kotikaupungissa. Poikaystävä matkusti kerran viikossa käymään luonani, yleensä keskiviikkoisin.

     

Opiskelijana rahani olivat tietenkin niukat, sain toki apua vanhemmilta, mutta aina en kehdannut pyytää. Hain opintotukea ja asumistukea, mutta Kela ja byrokratia kusivat niinsanotusti silmille. Yritin myös hakea sossusta toimeentulotukea, luukulla tädit sanoivat vain, että "ota tyttö opintolainaa". Lähdin silloin sossusta ovet paukkuen, itkin raivosta ja haistatin valtiolle paskat. Aloin kyseenalaistaa väitteen hyvinvointivaltio. Koska olin silloin vielä niin nuori, vanhempien tulot vaikuttivat opintotukeni määrään. Kelasta sain kuukaudessa 175e mikä ei riittänyt edes vaivaiseen vuokraani solukämpästä, 215e/kk. Koululla söin ilmaisen ruoan, kämpällä söin lähinnä puuroa. Tuli syksy, pimeä ja ikävä kotiin rakkaiden luo. Opiskelukaan ei maistunut, ala ei tuntunut lainkaan omalta. Masennuin jälleen. Lisäksi olin menettänyt keväällä läheiseni ja todellisuus iski vasta nyt. Hän oli totisesti minulta poissa, nukkunut ikiuneen. Poissa aina, kaikkina tulevina aikoina.

     

Ainoa positiivinen asia, jonka tilanteesta löysin, oli että no, ainakin tällä niukalla syömisellä pääsisin eroon näistä kesällä ilmestyneistä lisäkiloista. Vaa'an lukemat olivat korkeimmillaan tuona syksynä 64kg. Aloin laihduttamaan. Ensin tavoite oli olla kunnossa seuraavaksi kesäksi. Juoksin lenkkiä, pyöräilin, kävin uimassa opiskelijakortilla ja viereisen ala-asteen liikuntasalin yhteydessä toimi vaatimaton, ilmainen punttisali. Rasvaa alkoi hävitä ja innostuin. Ehkä saisin itseni kuntoon jo jouluksi? Aloin tarkkailla syömisiäni ja pitää ruokapäiväkirjaa. Aloin laskea kaloreita. Koulussa jos söin "normaalisti" sain mahani kipeäksi ja tuli huono olo. Olo parani aina kun oksensin. Aloin vältellä koulun ruokalaa, lopuksi koko koulua. Päivät makasin vuoteessa ja itkin. Lohdutin itseäni parilla suklaakeksillä, joista tulikin vain pahempi mieli ja huono omatunto. Oksensin ja lähdin lenkille. Pyöräilin uimahallille, juoksin viereisellä pururadalla 3000m, uin kaksi tuntia ja pyöräilin takaisin kämpälleni. En myöntänyt olevani sairas.

     

Jo syyslomalla paino oli pudonnut 10kiloa. Palasin viikoksi kotikaupunkiin mutta en nauttinut lomasta. Välttelin yhteisiä ruoka-aikoja, tarkkailin salaa sykemittarista päivittäistä kalorinkulutusta ja pyörtyilin. Oli tavallaan helpotus päästä takaisin solu-asuntoon.

Vatsani oli jatkuvasti kipeä, kävin ultaäänessä ja tähystyksessä ja ties missä tutkimuksissa. Mitään ei löytynyt. Marraskuun lopulla masennus ja ahdistus vain paheni. Aloitin joululomani etuajassa ja palasin kotiin. Mielialat oli yhtä vuoristorataa ja myönsin äidilleni olevani sairas. Sairastin tietoisesti masennusta. Muuta vikaa en itsessäni nähnyt, vaikka ruokapäiväkirjani sivut olivat silloin lähes tyhjiä. Tavoitteenani oli syödä alle 500kcal päivässä. Lenkkeilin edelleen.

     

Kilahtelin yhä enemmän, itkin jatkuvasti ja ruoansulatuselimistöni oli pahasti vaurioitunut. Erään riidan ja lenkin jälkeen kun palasin kotiin, äiti istutti minut keittiön pöydän ääreen. En ikinä, ikinä unohda sitä keskustelua.

minä - Mulla taitaa olla bulimia, myönsin itkien. Ensimmäistä kertaa ajattelin syömishäiriötä.

äiti - Taitaa? Sulla ON bulimia ja näköjään myös anorexia. Mihin sä luulet tällä pääseväs?

minä -                      *hiljaisuus*

äiti - Ootko sä missään vaiheessa ajatellu että ihmisä kuolee syömishäiriöön. Sekö sun tavoite on?

minä - En mä aio tähän kuolla! huusin ja itkin enemmän. 

En ollut ikinä ajatellut kuolevani laihuuden takia, pelkäsin kuolemaa ja nyt pelkäsin enemmän kuin koskaan.

äiti - Sä et ole kovinkaan kaukana siitä.

Koko keskustelun ajan äiti oli vakava, vain minä itkin. Ja äiti oli oikeassa. Vasta paljon myöhemmin selvisi, mitä vahinkoa olin saanut aikaan itselleni. Äiti asetti tiukat ehdot paranemiselle. Joulua juhlittaisiin sukulaisten kanssa ja silloin istuisin ruokapöydässä muiden seurassa ja söisin. En välttämättä niin paljon kuin muut, mutta syötävä minun olisi. Ruokapäiväkirjan saatoin unohtaa, nykyään äitini olisi ainoa, joka arvioi, syönkö tarpeeksi. Ja jos jouluun mennessä hänen mielestään päivittäinen ravinnon saaminen ei olisi riittävä, hän laittaisi minut pakkohoitoon. Vihaan ja pelkään sairaaloita, enkä tietenkään halunnut letkuruokintaan. Ehdoista ei tingitty. Minun oli pakko alkaa syömään.

Painoni oli ylimmillään 64kg.

Painoni oli alimmillaan 48kg.

Laihduin 16kg alle kolmessa kuukaudessa.

VAURIOT: ruoansulatuselimistö oli lakata kokonaan toimimasta. Kesti kauan, ennenkuin pystyin syömään normaalisti, tuntematta hirvittävää kipua vatsan seudulla. Rasvan hävittyä minulta katosi paljon lihasmassaa ja luustoni heikentyi. Vastustuskykyni oli myös täysin olematon, en selvinnyt pienestä flunssastakaan ilman antibiottikuuria. Vastustuskyky palasi vuoden aikana, mutta silti kaikki sairauteni hoidettiin antibioteilla, muuten en olisi toipunut ollenkaan. Antibiottikuureja söin vuoden aikana lähemmäs 10. Ruoansulatuselimistöni ei ollut lopullisesti pilalla, kuten aluksi pelättiin, mutta loistavaan kuntoon sitä ei koskaan enää saada. Syömishäiriöstä johtuen kärsin nykyään myös sydänviasta. Vieläkään ei tiedetä, kuinka vakava vika on, mutta todennäköisesti kärsin siitä koko loppu elämäni.

FAKTA: letkuruokinnassa potilaalle annetaan suonensisäisesti 800kilokalorin verran ravintoa vuorokaudessa, jonka katsotaan olevan minimaalinen määrä hengissä säilymisen kannalta

MINÄ söin päivässä noin 400kcal.



Äidille kiitos.