Perse edellä puuhun?

 Hoitohistoria,

Syksy 2009.

Loppusyksystä pääsin psykiatriselle sairaanhoitajalle, jonka luona oli käytävä 4 ns. arviokertaa. Sairaanhoitaja sitten arvion jälkeen päättäisi, kannattaako minua hoitaa ja miten. Normaalisti nuo neljä kertaa olisivat neljänä peräkkäisenä viikkona, mutta jo toisen käyntini jälkeen sairaanhoitaja jäi lomalle koko loppu vuodeksi. Asiaa ei ainakaan vauhdittanut kaupungin resurssipula. Vuoden 2009 päättyessä arvioni psykiatrisella sairaanhoitajalla oli siis pahasti kesken. Hetkestä, jolloin olin hakenut apua, oli nyt kaksi kuukautta. Mikään ei ollut vielä edennyt mihinkään. Olin turhautunut ja masennukseni paheni entisestään. Olin taas pitkiä jaksoja pois koulusta, sängystä ylös nouseminen oli fyysisesti mahdotonta.

Talvi-kevät 2010

Pitkän tauon jälkeen kävin kolmannen kerran tällä psykiatrisella sairaanhoitajalla. Hoitaja esitti samat kysymykset kuin aina ennenkin: "mitä kuuluu, onko parempi olo? Ai eikö? No voi harmi, voi sinua. Jaksatko vielä?" Kerrasta toiseen saman paskan jauhaminen sen helvetin kukkahattutädin kanssa alkoi vituttaa. Tätäkö te kutsutte sairaan ihmisen hoitamiseksi? 

Viimein se neljä kertaa oli käyty, elettiin tammikuun loppua. Nyt jäin odottamaan lähetettä -en tiennyt minne. Enkä tiennyt varmaksi edes sitä, arvioitiinko minun tarvitsevan edes mitään apua! Kirjeen odottaminen oli turhauttavaa, koulusta ei tullut mitään ja mielessä alkoi liikkua jo erilaisia ideoita, kuinka lähtisin täältä kaikkein helpoiten. Olin väsynyt, helvetin väsynyt eikä tilanteeseeni näyttänyt olevan mitään ulospääsyä. Muuntajaan kuseminen oli aika pitkälti se, mitä ajattelin päivisin kun makasin vuoteessa.

Helmikuun lopussa sain kirjeen. Minulle oli varattu keskustelu/ neuvotteluaika avopsykiatrian osastolle ...maaliskuun 23. päivä! Vittu jee, kuukauden päästä...

23.3.2010

Yöllä en ollut saanut unta. Pelkäsin seuraavaa päivää ja osastolle lähtöä. Pelkäsin, että lääkärit jälleen kerran vähättelisivät, että minua ei taaskaan oteta tosissaan. Pelkäsin että avunhuutoani ei kuultaisi, pelkäsin että ne eivät ymmärtäisi.

Aamulla sain parikin paniikkikohtausta ja pelkäsin osastolle menoa. Poikakaveri lähti mukaan, silitti ja halasi "kyllä tää tästä vielä selviää".

Avopsykiatrian poliklinikka näytti aivan hullulalta. Seinät oli maalattu vaaleanpunaisiksi ja mintunvihreiksi. Mukamas rauhoittava väriyhdistelmä. Pöydillä oli pastellisävyisiä muovikukkia maljakoissa ja tiskillä oli mehukannu. Lauma nuoria käveli aulan poikki lasittunein silmin, seurasivat sokeina, sieluttomina pyylevää hoitajaa joka puhui nuorille kuin laumalle jälkeenjääneitä kolmevuotiaita. Olisin varmasti karannut paikalta mutta poikaystävä piti tiukasti kiinni kädestä.

Vihdoin minua tuli kättelemään kuvottavimman näköinen mies, jonka olen koskaan nähnyt. 

Kuvitelkaa: hintelä viisikymppinen, asuu varmasti äitinsä luona, jalassa kymmenen senttiä liian lyhyet muodottomat farkut ja bensalenkkarit. Pälvikalju, likaiset hampaat, paksut silmälasit ja toinen silmä katsoi (kenties) minua samaan aikaan kun vasen silmä tuijotti liikkumatta jonnekin läheisen huonekasvin suuntaan. 

Ajattelin että ei tää voi olla mikään muu kuin joku potilas myös, mies näytti ihan joltain kummelihahmolta. Paniikki iski kun mies esitteli itsensä osaston, ja näin ollen myös minun, lääkäriksi. Katsoin hädissäni poikaystävää ja seurasin yksin miestä kokoushuoneeseen. En halunnut uskoa huonoa tuuriani todeksi, ei tuollainen voi olla lääkäri ja hoitaa ihmisiä, voisin veikata että ukko ei ollut ikinä viettänyt aikaa ihmisten ilmoilla, tissitkin varmaan nähny vaan JPEG-muodossa. Onneksi huoneessa oli tuon kamalan miehen lisäksi kaksi naispuolista hoitajaa, jotka näyttivät jopa inhimillisiltä. Istuin noita kolmea vastapäätä, paniikissa ja hiljaa. Kekustelusta kehkeytyi ikimuistoinen, näen tästä tilanteesta edelleen säännöllisesti painajaisia.

lääkäri -Ootko koskaan ajatellu satuttavas muita?

minä -Enpä juuri

lääkäri -Mitä toi tarkoitti?

minä -No jos siis joku tekee mulle tosi paskat nii kyllä sitä tekee mieli välillä leipoa lättyyn 

lääkäri -Mitä tuo tarkotti?

minä -no siis että turpaan löisin.

lääkäri -Oletko sä siis väkivaltainen?

minä -No en!

lääkäri -Ootko ikinä lyöny jotakuta?

minä -No tarpeen tullen daa?

lääkäri -Mitenniin "tarpeen tullen"?

minä -no jos joku tulee haastaa riitaa ja huitomaan ni saatan joo lyödä

lääkäri -Oot siis lyöny muita?

minä -No nii vissii sit!

lääkäri -Ootko ikinä lyöny ensi?

minä -No juu jos sälli yrittää jossain pimeällä sivukujalla päästä väkisin housuihin vaikka oon sanonu että, ei kiinnosta.

lääkäri -Sä siis vaan löit sitten tätä miestä?

minä -No niinhän mä just sanoin

lääkäri -Oisko sen voinu selvittää jollain muulla tavalla? Pitikö turvautua väkivaltaan?

minä -No jos kerran sanoin jo kiltisti että, ei sori en anna pesää? Pitäiskö mun siinä vaiheessa vielä yrittää keskustella kun revitään väkisin hametta ylös? TOTTA HELVETISSÄ MÄ LYÖN TOSSA VAIHEESSA!

lääkäri -Eli sä olet käynyt ihmisen kimppuun?

minä -No jos toi lasketaan nii..?

lääkäri -Myönnätkö sä siis että sä oot väkivaltainen?

minä -MITÄÄH?!

lääkäri -Myönnätkö että olet väkivaltainen? lisäksi sulla näyttää olevan vihanhallintaongelmia

minä -*...voinyvittusaatana...* Joo varmasti?

lääkäri -Sä siis myönnät olevas väkivaltainen?

minä - NO HELVETTI OLLAAN SITTE!!

***

lääkäri -No onkos itsetuhoisia ajatuksia?

minä -No niin no, lähinnä haaveita, ei varsinaisesti ajatuksia.

lääkäri -Olet siis ajatellut itsemurhaa?

minä -Joskus joo. Välillä pois nukkuminen tuntuu houkuttelevan helpolta ratkasulta tähän paskaan.

lääkäri -Oletko ihan suunnitellut? Mitä suunnitelmia sulla on?

minä -No en oo sillee suunnitellu mut eiköhän siihen konstit oo. Lukitsee ittensä autotalliin ja jättää moottorin käyntii, takapenkillä vois sit kuolla niihin myrkkyihin mitä hengittää

lääkäri -Kuule nykyaikasten autojen päästöttömyys on sitä luokkaa että ei tollee kuole.

minä -NO KIITTI! SEHÄN VASTA VITUTTAISKI JOS OISIN KOKEILLU JA EPÄONNISTUNU. EHKÄ MÄ SIT VAAN VEDÄN KOURALLISEN LÄÄKKEITÄ JA HUUHDON NE TINNERILLÄ ALAS, TOIMII VARMASTI!

Lienee sanomattakin selvää että hain siirtoa toiselle osastolle, akuuttipsykiatrian poliklinikalle. Kierosilmäinen psykopaatti-psykologi teki musta siirtopaperit ja kyllä nauroivat tuolla uudessa paikassa kun lukivat potilashistoriaa...

"Nuori nainen, kyvytön hallitsemaan agressioitaan, taipuvainen väkivaltaan. Ongelmia vihanhallinnassa"

Uusi lääkäri katto mua kysyvästi. Niin, hiljainen ja sulkeutunut pieni tyttö, jonka jalat ei edes yltäny maahan siltä korkealta jakkaralta. Lääkäri hävitti ton lausunnon mun potilashistoriasta, oli kuulemma täysin harhaanjohtavaa tekstiä. Totta.

Tältä lääkäriltä sain taas uuden lähetteen ja kun vihdoin pääsin psykiatrisen sairaanhoitajan puheille, oli jo toukokuu 2010. Mainittakoon vielä, että lääkitykseeni ei puututtu kunnallisella mitenkään. Kysyin tolta psykopaatti lääkäriltä istunnon päätteeks, jos se edes kirjottais vahvemmat masennuslääkkeet mulle. 

Vastaus:

lääkäri -Miksi sä koet tarvitsevas vahvemmat lääkkeet?

minä -Koska nää ei toimi

lääkäri -Mitenniin ei toimi?

minä -No syön lääkkeitä mutta silti fiilis on ihan yhtä paska ku aina ennenki

lääkäri -Ei oo mahdollista

minä -Anteeks?

lääkäri -Sulla pitäisi olla parempi olo kun syöt niitä

minä - Nokun ei oo

lääkäri -Pitäis olla!

minä -No joo varmasti muttakun ei oo. Että saisinko mä vaikka vahvemmat lääkkeet?

lääkäri - No enköhän minä lääkärinä osaa arvioida jos sä tarttisit vahvemmat lääkkeet!

Eli varasin ajan yksityiselle ja sain mömmöt kohdalleen. Olivat tuolla kunnallisella syöttäneet mulle noin kuudesosan siitä määrästä, jolla alkaa olla hoitava vaikutus. Kiitti napeista siis!

Kevät ja kesä 2010 meni jotenkuten. Olin sairaslomalla eli rahat oli niukassa. Sairaspäivärahankin kanssa ne kämmäsivät, sain fyrkkani takautuvasti vasta vuoden 2010 lopulla. Kiitos tästäkin!

Kävin siis psykiatrisella sairaanhoitajalla puhumassa paskaa kerran viikossa siihen asti, kunnes saisin lähetteen terapia-arvioon

ELI: jotta pääsisin terapiaan, minun olis käytävä (taas) helvetin arviojakso, jossa joku täti arvioisi mua ja sitä, olenko soveltuvainen terapiaan. Tonne piti luonnollisesti taas saada lähete lääkäriltä ja jonottaa jonkin aikaa. No lääkäri hukkas lähetteen ja pääsin "arvioon" puoli vuotta myöhemmin, vuoden 2010 lopulla. Sitä ennen...

Syksy 2010.

Syyskuun 1. Piti lähteä kouluun. Ei onnistunut, olin saanut paniikkikohtauksia pitkin yötä ja pitkin viikkoa. En vaan kyennyt. Masennus oli tuolloin syvimmillää, hoitoni ei edennyt mihinkään eikä lääkket toimineet vieläkään. Kävin siis niin pohjalla kuin vain masentunut ihminen voi käydä. Vanhemmat ja poikakaveri veivät mut yhdessä sairaalaan.

Seuraavana päivänä oli "paniikkipalaveri" akuuttipoliklinikalle, kaks hoitajaa plus minä ja äiti.

Hoitajat eivät ymmärtäneet tilannetta alkuunkann "sähän käyt täällä hoiodossa". Mutta mitä helvetin hoitoa se on, että kerran parissa viikossa käyn juttelemassa ihmiselle, jota en voi sietää? Aina kysytään samat jutut: "mitä kuuluu tänään?", "miksi näin?", "jaksatko sä nyt ensi viikkoon?".

Tuolloin oli kulunut vuosi siitä, kun hain apua ja pyysin päästä terapiaan. Alusta asti tiesin, minkälaista hoitoa tarvitsin, miksi siis joutuu käymään näin monta mutkaa ja aallonpohjaa?? Jos olisin saanut heti tarvitsemaani apua, tilanne ei olisi ikänä edennyt näin surkeaksi. Samat kysymykset esitin hoitajille. Vastaus tuli olkia kohautellen, "meillä nyt vain on tällainen käytäntö". Siis käytäntö että akuuttipolilla apua ei saada tarpeeksi nopeasti kun siihen olisi tarve??

Keskustelusta lähdettiin taas tyhjin käsin. Äiti ja minä itkimme raivosta lääkärien saamattomuudelle, kaikille hoitovirheille ja hoitajien ammattitaidottomuudelle. Helvettiin hyvinvointivaltio!!

Alkuvuosi 2011.

Terapia-arvio tuli ja meni. Minut arvioitiin soveltuvaksi kyseiseen hoitoon. Silti tämä "terapia-arvioitsija" jaksoi joka kerta kyseenalaistaa motivaationi ja voimani. "Tää on kuitenkin niin rankka prosessi" Niin eikö se, että joka päivä viimeisen vuoden ajan on ollut henkiinjäämistaistelua, ole rankkaa? Onhan itsemurhan epäonnistuminenkin aika rankaa, tietkös? Koko aikana en ole halunnut muutakuin parantua, oppia onnelliseksi, niin miksi en jaksaisi tuota hoitojaksoa?

No siis. Ensimmäinen välivuosi on opiskelusta ohi. Otin välivuoden, jotta voisin keskittyä paranemiseen, terapiaankin pääsy minulle "luvattiin" jouluun 2010 mennessä. Vitut siitä. Kaikki on mennyt vaikeimman kautta. En saanut jatkaa sairaspäivärahaani, joten olen käytännössä ollut täysin tuloton. Kela ei myönnä asumistukea, koska valtion mielestä poikakaverini tulot riittävät. Asumme siis yhdessä (vielä toistaiseksi) ja kaveri tienaa max. 1200€ /kk. Minä tienaan 0€.

Sossussa katsotaan että poikakaveri on velvollinen elättämään minut (mitä helvettiä) eli sieltäkään ei ole tullut massia.

Kevään mittaan olen onneksi saanut satunnaisia siivoustöitä ja pelkkä tää mun n.350€ /kk on tuntunut tosi isolta summalta, osuuteni vuokrastakin kun on laillisesti 250€ /kk. Ollaan kyllä sovittu aina tilanteen ja palkkakuittini mukaan joku pienempikin summa, jonka maksan vuokraa, poikakaveri joutuu näin maksamaan enemmän. Loppu tosta rahastani menee lääkkeisiin, ruokaan, koiraan ja joskus bussikorttiin.

Tunnen itseni jatkuvasti ihan loiseksi, elän kuin 50-luvun kotirouva, miehen tuloilla ja päivät kotona, jos en satu saamaan niitä siivouskeikkoja. Perseestähän tää on.

Niin ja terapiassa en ole vieläkään. Ehkä vielä jonain päivänä sekin toteutuu?

Aion jatkaa toisella välivuodella ja yrittää saada itseäni kuntoon.

EI. AION SAADA ITSENI KUNTOON.