Joku helpompi päivä

Tänään oli taas sellainen päivä että kävin töissä n. kuuden tunnin verran. Tykkään työstä; laboratorioiden siivoaminen on fyysisesti aika rankkaa ja näkymättömän lian (mikrobit sun muut örmökit) puunaamienen vaatii tarkkuutta ja täsmällisyyttä. Sopii siis mulle. Parasta tossa on että en ehdi ajatella omia juttuja ollenkaan kun keskityn duuniin. Saa siirtää mielestä sivuun kaikki yksityisasiat ja murheet. Ja lisäksi työ vaatii isojen, metelöivien koneiden takia kuulosuojaimet. Ja sinnehän alle mahtuu kivasti napit ja näin koko päivän saa huudattaa Turmionkätilöitä mp3:sesta.

Duuniin oon aina menny mielelläni edellämainittujen asioiden takia. Lisäksi työkaverit ja esimiehet on aivan huipputyyppejä. Vaikka enimmäkseen teen aika itsenäistä työtä.

Kotiin paluu onkin sitten rankempaa. Välillä tuntuu tosi pahalta palata tänne kaksioon ongelmien sekaan. Kotona olo ahdistaa, masentaa ja väsyttää. Yhdessä asuminen ja makuuhuoneen jakaminen on välillä tosi tuskallista, parisuhdetta kun meillä ei enää ole. Poikakaverista tuli jonkin aikaa sitten kämppis. Pyörin siis nurkissa kunnes löydän oman "itsenäisyys-yksinäisyys-yksiön". Tilanne ei ole helpoimmasta päästä, poden jatkuvasti huonoa omatuntoa siitä, kuinka en osannutkaan olla hänelle se oikea ja mahtava kumppani, jonka hän on ansainnut.

Viime aikoina olenkin viettänyt paljon aikaa kavereiden luona ja baarissakin on tullut käytyä aika reilusti. Kavereiden seurassa en kehtaa alkaa masistelemaan ja möksöttämään, olisin näin epäkohtelias ja pilaisin vain muidenkin illan huonolla fiilikselläni. Päätän siis jo kotona meikatessa, että "tänään ei murehdita" ja ystävien seurassa esitän onnellista. Tuohon hyvän seuran päälle pari lasia punkkua niin alan jo uskoa itsekin, että hyvinhän mulla menee. 

"Rooli" pysyy päällä aina kotiin asti. 

Ja kotona todellisuus taas kaataa seinät niskaan.

Onneksi nyt on pitempi työjakso, rahakin on oikein tervetullutta. Hammasta purren mennään, hammasta purren. Eipä tässä muukaan auta.