Pitkään mä jaksoinkin esittää vahvaa itelleni ja kaikille muille. Viimeks oon hajonnu joskus varmaan maaliskuussa, sen jälkeen aloin tietoisesti muokkaamaan omaa asennetta ja etsimään valopilkkuja pimeydestä. Ensin tuntui todella kivuliaalta pakottaa hymyä kasvoille jossain illanistujaisissa kavereiden seurassa, esittää että kaikki on kunnossa. Koska enhän mä vois näyttää muille, että en ookaan oikeasti niin vahva ja itsevarma, miltä näytän. Saati sit jos olis ollut paskalla fiiliksellä jossain viihteellä. Höpöhöpö, silloinhan olisin vaan itsekkäällä surumielelläni pilannut kaikkien muidenkin illan. Ja sehän ei sovi ei. Siis puin päälle sen "I'm fine" roolin, tai jäin kokonaan kotiin jos en osannut olla itkemättä ihmisten ilmoilla. Tunteiden tai siis lähinnä omien heikkouksien myöntäminen ja näyttäminen on aina ollu mulle vaikeaa, mikä taas onkin ihan kotoa opittu juttu. En syyllistä vanhempia millään enkä oo katkera, mutta jotain olisi voinu tehdä toisin.
"Älä näytä tollasta naamaa! Jos et osaa hymyillä, nii mene omaan huoneeseesi!"
Kevään ja pitkälle kesääkin meni hyvin, pienet murheet sysäsin taka-alalle ja yritin unohtaa. Oli liian kiire omaan, itsenäiseen elämään ja kesästä iloitsemiseen. Aikaa ei jäänyt sille pikkuhiljaa kasaantuvalle ongelma-vyörylle, ajattelin että käsittelen noi jutut joskus myöhemmin.
Sit pamahtaa taas lisää pari pikkuista murhetta ja vielä pari ja pari lisää nii huomaakin yht'äkkiä olevansa taas kaulaansa myöten siinä paskassa ja seinät alkaa kaatua päälle.
Murhetta on omasta
terveydestä (
onko pakko syödä edelleen mielialalääkkeitä? miksi väsyttää koko ajan? miksi ruoka ei maistu?),
työtilanteesta ja siitä epävarmuudesta, että onko mulle tarjolla tarpeeks duunia jotta pystyn elättämään itseni,
rahatilanteesta (
joo, sossu keksi taas keinon kiertää velvollisuutensa maksaa mulle toimeentulotukea, vaikka mun tulot voi kuukaudessa olla minimillään vaan n.150€). Murhetta tuottaa myös ajatukset ja kaikenmaailman kauhuskenaariot omasta toimeentulosta ja sellaiset kysymykset, kuten
mitä haluaisin tehdä isona? pitäisikö opiskella? onko toiveeni onnellisuudesta sittenkin ylimitoitettu? haaveilenko turhaan tulevani terveeksi? olenko terve? voinko koskaan aikusena saada lapsia sairauteni takia? välittääköhän se mies musta todella? kelpaanko minä tällaisena?
Ja sitten eräs kaveri huomautti, että "
katsos, sulle on tullut kesäkiloja!"
Siis mitä?! Mullahan ei siis ole vielä tuolla uutukaisessa kodissani vaakaa tai peiliä sitä vessan pikkupeilä lukuunottamatta, eli en oo hirveesti nyt kesällä painoa seuraillu. Mutta hyi olkoon kun aloin kiskoa niitä "löysiä farkkujani" jalkaan niin totuus iski lujaa. Ei siis ole varmaan tullu enempää ku 3kiloa, joista varmasti suurin osa on nestettä, mutta olin niin turvoksissa että ne ennen niin väljät housut oli turhankin napakat päällä. Ja oltiin tän ihanan miehen kanssa sovittu, että järjestetään "ensitreffit" tällee vähän jälkikäteen. Ollaanhan me tunntettu lähemmäs kaks kuukautta mut se tutustuminen ja kahvilla käynti skipattiin kokonaan alta pois, meillä saattoi olla sillon aluksi ihan muut asiat mielessä ku kahvilla käynti... *hömhöm.
Ja takaisin aiheeseen! Olin siis etsimässä itselleni sopivaa treffimekkoa mutta mikään ei tuntunu näyttävän hyvältä päällä. Peiliin katsoessa tunsin itteni lihavaksi ja kamalaksi. Itkuhan siinä tuli.
Viimeinen pisara joka sitten kaatoi tämän hiljalleen täyttyneen kupin nurin, oli soitto siltä treffikumppanilta. "
Nähdäänkö joskus muulloin, nyt ei oo ihan fiilistä" Tottakai treffien peruuntuminen harmitti kaiken ton muun lisäks. Sit luovutin koko halvatun mekon etsimisen ja läksin himaan ja kauppaan. Menin tarkoituksella maitohyllylle ja tarkoituksella ostin sen suklaavanukkaan, vaikka tosta herkusta muistuu aina mieleen se tunnesyöminen, syömishäiriö ja huono omatunto. Kotona sitten tarkoituksellisesti oksensin tuon paheeni ulos, tuon kamalan, pahan, kaloripommin, johon olin sortunut. Itkin ja oksensin. Niinkuin kolme vuotta sitten sairastaessani bulimiaa ja anorexiaa.
Sorruin taas hölmöilemään. Tiedän ettei tolla saavuta mitään hyvää, mutta kun oma elämä on niin sekaisin ja tuntuu ettei saa pidettyä mitään lankoja käsissä, niin ajatus kontrollista on päihdyttävä. Ajatus siitä, että
pystyn sittenkin hallitsemaan jotain, olkoonkin se sitten vaan syömistäni.
Tajusin virheeni samantien ja lähdin sen ainoan ihmisen luo, joka tuntee minut ja heikkouteni paremmin kuin kukaan; paras ystäväni ja entinen poikaystäväni. Itkin pitkään ja vuolaasti, angstasin kuin pahainen teinityttö ja sälli vaan istui vieressä sohvalla ja kuunteli, välillä nimitteli hellästi hölmöksi. Avoerolapsemme, alias yhteinen koiramme, makasi jaloissa, välillä kiipesi syliin kuin lohduttaakseen pölöä emoa. Puhuminen puhdisti ja yön nukuin melkein hyvin (stressi-painajaisia lukuun ottamatta), koira nukkui kainalossa ja piti musta huolta.
Tänään oonkin sitten selvittäny päätä yksin ja yhdessä tuon treffiseuralaisen kanssa. Treffeistä sovittiin, että ne siirretään parempaan ajankohtaan. Hyvä näin, sillä joskus kolmen jälkeen päivällä meikälle iski jostain puskista hirveä heikotus ja paleleminen. Jepjoo, kuumekin nousi. Fuck that! Nyt oon sit flunssassa ja istun ihanan miehen luona kattomassa leffoja ja surffaan netissä -yksin. Mies lähti taas yöksi töihin. On kyllä ihan jees pööpöillä täällä, sälli osti jääkaapin täyteen kaikkea mehua ja limsaa sun muuta sapuskaa flunssapotilaalle ja huomisesta se lupas, että saan vaan maata peiton alla niin hän passaa ja hellii.
Pohjakosketus taas tehty, jos sitä vielä joskus oppisi vaikka räjähtelemään ja kiukuttelemaan useammin ja jo niistä pienistäkin asioista, ettei tarttis aina padota kaikkea sisälleen niin että se viimeinen pisara katkaisee sit tän kamelin selän.
Opetellaan vielä tätä elämisen ihmeellistä taitoa, tämän myrskyn kivuliaimmat kyyneleet on jo itketty. Nyt odotellaan uutta päivää ja aurinkoisempaa maailmaa, lempeää tuulta purjeisiin ja eteenpäin ahoi, eteenpäin!
